Ei tästä tule mitään.

Kaman vetäminen jatkuu ja jatkuu, koko ajan enemmän ja toleranssi nousee. Ja nykyään suonensisäisestä käytöstä on tullut normitilanne, se on jotenkin automatisoitunut. Ilmoittaudun ensi viikolla jonoon että pääsisin vieroitukseen.

Käsistä tämä homma lähti jo ajat sitten, ja kaiken muun pahan lisäksi saan rikossyytteen, tai no, useita lähinnä hallussapidosta.

En osaa edes sanoa muuta, tämä tilanne masentaa ja tuntuu että olen ihan voimaton tämän kaiken edessä.

Nyt stoppi tai oon kohta nisti

Pitkästä aikaa. Kohta on seitsemän viikkoa opiaattiputkea takana, pisin tauko tässä välissä on muistaakseni ollut kolme kokonaista päivää. Olen tässä muutaman viikon jo lopetellut ja välillä "lopetellut." Ei minulle ennen ole tullut tällaisia refloja, ikinä ei ole ollut näin kattavaa peruspakettia: Kylmät väreet ja kuumat aallot, vatsa sekaisin ja kipeä, pahoinvointi, särkevät ja heikot lihakset, ahdistus ja masennus itsetuhoisiin ajatuksiin saakka. Harmittaa olla kipeänä, kun siitä voi syyttää vain itseään, ja kaikkein inhottavinta on se, kun tietää mikä olisi toimiva lääke.

Hetkittäin en tiedä, haluanko vielä edes lopettaa. Pitäisikö vain vetää vielä kuukausi oikein kunnolla, ja sitten kirjoittautua suosiolla vieroitukseen? Saisinpahan kaiken irti ja sitten lopettaisin.

Vai pitäisikö oikeasti lopettaa nyt, ja jäädä 80% ajasta miettimään huumeita. Toleranssi on laskenut, ja olen siitä tavallaan tyytyväinen, mutta pieni ilkeä ääni kuiskailee korvaani, että silloinhan kama toimii paremmin, ja suoneen toimisi paremmin, "yritä nyt noihin olemattoman pieniin ja syvällä oleviin suoniin, kyllä se lopulta onnistuu."

En pidä näistä ajatuksista, ne ahdistavat ja hävettävät minua. Selittelen ja kiertelen, kun kaverit kysyvät tästä käytöstä. He eivät sitä tietenkään arvosta, kukapa arvostaisi. En minäkään. Häpeä on se päällimmäisin tunne, tai no kyllähän kamanhimo on yhtä vahva (en olisi uskonut että jään psyykkiseen koukkuun - vaikka eihän kukaan sitä usko, ennen kuin on kokenut - ei jumalauta miten typerä voi ihminen olla), mutta periaatteessa vähän terveemmistä tunteista syyllisyydentunne on hetkittäin aika voimakas.

Niin, mitäpä tässä sanomaan. En tiedä mitä teen.

Tällaista tänään

Olen viettämässä joulua vanhempien ja sisarusten kesken. Hyvä päästä välillä pakoon arkea (vaikkakin se on sitä samaa vanhaa sairaslomailua ja douppaamista), ja yritän tässä jotenkin paeta ajatuksiani, jotka pyörivät edelleenkin liikaa sen yhden ja tietyn asian ympärillä. Kai se johtuu siitä että vielä eilen oli erästä substanssia elimistössä ja nyt ei enää ole. Mitään refloja ei ole, mutta psyykkistä kitkuilua kylläkin.

Eilen juteltiin siskon kanssa monenlaisesta, ja vastasin kysymyksiin totuudenmukaisesti, kerroin jopa satunnaisesta IV-käytöstä. Mutta nyt yritän parhaani mukaan miettiä välillä jotain muutakin, piti vain kirjoittaa nämä ajatukset tänne, etteivät sitten pyörisi mielessä.

Hyvää joulua kaikille!

Turhantärkeää hölötystä

Sydän hakkaa kun miettii huomista, mielihalu on yllättävän voimakas tällä kertaa. Edellisistä on jo viikko. Vituttaa muuten että OC on niin kiven alla, mutta onpahan jotain yhtä namia.

Tajusin muuten, että Lyrican avulla olen viime aikoina selvinnyt vähemmällä määrällä pameja. Blää blää blää. Mistään järkevästä en tänään osaa kirjoittaa, mutta menköön. Ajatus on joka tapauksessa jo huomisessa. Tekisi mieli ottaa vain jotain pudottavaa lääkettä ja mennä nukkumaan, niin ei tarvitsisi olla tässä tilassa koko iltaa.

Heilurielämän ihme

Olen välillä miettinyt, miksi minulla on tämä kaksisuuntainen mielialahäiriö. Geenit ja ympäristötekijät - siinäpä se. En kuitenkaan ymmärrä mikä meni vikaan, kun lähisuvussa ei tätä esiinny. Kaljankittaajia kyllä riittää, ja lapsuudenmuistoista vahvimpiin kuuluu se, kun isä raahasi minua tukasta pitkin lattiaa. En sanoisi sitäkään ihan terveen aikuisen käytökseksi.

Suvussani on siis jotain pientä kummaa, mutta niin on muissakin suvuissa. Itse olen pienestä pitäen ollut jatkuvasti ahdistunut, itkin ja huusin aina kun olisi pitänyt osallistua sosiaaliseen tilanteeseen. Sain tuntikausia kestäviä itkuraivareita, kun selittämätön paha olo valtasi minut. Vanhemmat kyselivät, mikä minua vaivaa, mutta en osannut vastata. Koulunkäynti oli kamalaa, ja myöhemmin sosiaalisten tilanteiden pelko päätyi myös diagnoosiksi mielialahäiriön ohella. Kolmas leima otsassa taas on estynyt persoonallisuus. Se oli kokonaisvaltaisin ja vaikein ongelma lapsuudessa ja nuoruudessa, kunnes kaksikymmentä täytettyäni "vika" alkoi vähitellen korjaantua.

Luulisin, että se jatkuvaa stressiä seurasi lopulta masennus. Muutaman vuoden päästä alkoivat hypomaaniset jaksot. Ne olivat euforisia, kauniita, inspiroivia, energisiä, aggressiivisia, ahdistavia, rasittavia. Se piste, jossa hehkuva hyvä olo vaihtuu äkkiä epämääräiseen dysforiaan ja levottomuuteen, tuntuu aika pitkälti pirilaskuilta.

Viimeisin oli loka- tai marraskuussa, en muista tarkasti. Nyt olo on taas normaalin masentunut, mutta oloa voisi kuvailla siedettäväksi. Olen kaukana siitä tilasta, jossa olin ennen sairaalajaksoa. Tällä hetkellä uskon, että asiat voivat joskus olla paremmin.

Vajariperjantai

Kaverin antamat raksut eivät sitten toimineetkaan. On ainoastaan masentunut olo, niin kuin muutenkin tänään. Iltapäivällä tuntui siltä että jotain täytyy saada, mieluiten sellaista mikä hidastaa ja rentouttaa. Päädyin kuitenkin tyhjin käsin kotiin tietokoneen äärelle. Pitäisi kirjoittaa novelli loppuun. Haluan edes joskus saada jotain valmiiksi, etenkin kun teksti on paria kappaletta vaille valmis. Aloitan aina innoissani kaikkea uutta, oli kyse sitten opiskelusta tai vaikka maalauksesta. Osaan aloittaa mutta en jatkaa, joten opinnot jäävät kesken ja inspiraatio hiipuu.

Olen miettinyt yliopisto-opiskelua, ja aion heittää koko laitokselle hyvästit. Sairauspäiväraha muuttuu kohta kuntoutustueksi, ja voisin tutustua ammattikorkeakoulujen tarjontaan. Strukturoitu ja käytännönläheinen opiskelutyyli sopinee minulle paremmin kuin yliopiston sekava ja kaoottinen rytmi. Hyvistä arvosanoista huolimatta tunsin suurimman osan ajasta olevani ihan pihalla.

Yllätin itseni hiplaamasta kyynärtaipeen suonta, mitähän ihmettä tämäkin taas on. Edellisestä piikistä on nyt reilu kuukausi, eikä sitä himoa ole vähään aikaan ollut. Kai tämä menee ohi.

Alkusanat

Olen hieman yli kaksikymmentävuotias tyttö, jonka identiteetti pysyköön salaisuutena. En käytä itsestäni enkä muista ihmisistä edes etunimiä, koska täällä aion kertoa asioista joista en muualla pysty kirjoittamaan tai puhumaan. Aion kuvata lähinnä pääni sisällä vallitsevia ristiriitoja ja tasapainoilua erilaisten elämäntyylien välillä.

Periaatteessa olen opiskelija, mutta mielenterveysongelmien takia olen päätynyt sairauslomalle. Nyt päivät kuluvat melko yksinkertaisia kaavoja noudattaen: juon aamukahvit ja jumitan muutaman tunnin tietokoneella. Sitten lähden liikkeelle ja vietän yleensä aikaa T:n ja M:n kanssa. Käytän huumeita satunnaisesti - noin kaksi kertaa viikossa rentoudun opiaateilla, joita en yleensä käytä suonensisäisesti. Olen mieltynyt pitkäaikaiseen vaikutukseen, jota ei saa piikittämällä. Välillä tekee kuitenkin mieli nopeita nousuja, jollaisia taas ei irtoa muilla metodeilla.

Lukeudun siis ns. viihdekäyttäjäksi, enkä ole opiaattiriippuvainen. Vieroitusoireet ovat olleet ainoastaan lieviä ja siedettäviä. Silti viikottaisen käytön lopettaminen olisi kieltämättä ahdistavaa, ja se myös herättäisi kysymyksen: "No mitä tekemistä minä nyt keksin?" Ennen kyllä keksin tekemistä, minulla oli harvoin tylsää. Se oli silloin kun olin psyykkisesti terveempi - tutustuin opiaatteihin vasta siinä vaiheessa, kun ongelmat olivat käyneet pahemmiksi ja päivät kuluivat lähinnä kävellen edestakaisin huoneessa.

Osa kaveripiiristäni ei tiedä opiaattien käytöstä, koska siitä kertominen on jollain tavalla häpeällistä, ja pelkään kohtaavani moralisointia ja sättimistä. Siksi pidän osan ajatuksistani itselläni, ja päätin perustaa tämän blogin saadakseni ne edes osittain pois mieltäni häiritsemästä.